They never do violence before they do

Suomessa vähätellään Anders Behring Breivikin joukkomurhaa. Se on vaarallista ja lyhytnäköistä, mutta ennen kaikkea vähättely on perusteetonta, eikä sopusoinnussa tiedettyjen tosiasioitten kanssa. Nyt on esillä myös pyrkimys tulkita Norjan tragedia ”yksittäiseksi teoksi”, tai ”sairauden oireeksi”.  Breivikin manifesti on mainittu ”Unabomber-kopioksi”. Tämä kaikki hämärtää teon poliittisia vaikuttimia ja luo kuvaa kyvyttömästä henkilöstä, joka plagioi ohjelmansa, ”hullusta”, tai ainakin silmittömästä rikollisesta, joka ”toimii yksin” harhaisten ajatusten pohjalta. Näiden arvostelmien henki on konformistinen. Niiden tarkoitus on päästää ”yleisö” pelosta ja ahdistuksesta sekä vapauttaa epämukavasta vastuusta. Yksinkertaisempaa olisi voida sivuuttaa tapaus ja sulkea Breivik loppuiäksensä vankimielisairaalaan. Case closed.

Jopa natsi-Saksan pahuutta on yritetty selittää tutkimalla (ihmettelemällä) Hitlerin, Eicmannin ym. yksilöllisiä ominaisuuksia. Se voi olla kiintoisa rikoselokuvan aihe. Mutta siinä vältetään kohtaamasta poliittisen vastuun dilemma, jokaisen vastuu teoistaan ja tekemättä jättämisistään moraalisen kriisin hetkellä. Hyvin vaikea meillä on ollut kohdata Euroopan historian tuhatvuotinen rasistinen perinne, antisemitismi, jonka järkyttävän looginen lopputulos Holokausti oli; tunnustaa, että intellektuaalisessa, poliittisessa, uskonnollisessa ja kulttuuriperinnössämme on sisäänrakennettu rasistinen elementti, joka vaatisi jatkuvaa kriittistä tarkastelua, mutta joka laiminlyödään. Suomessa suhteemme poliittiseen väkivaltaan on ollut problemaattinen. Eugen Schaumanin tekemällä Bobrikoffin murhalla 1904 on glorifioitu asema kansallisessa kertomuksessa. Lennart Hohenthal, joka tappoi Eliel Soisalon-Soinisen vuonna 1905, tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa, mutta Korkein oikeus armahti hänet vuonna 1918 ja näin Hohenthal julistettiin kansallissankariksi. Aktivismi sai myöhemmin jatkoa 1930-luvun väkivallassa kyydityksineen, pahoinpitelyineen, tappoineen. Nykyisten rasististen ja uusfasististen liikkeiden manifestaatioissa on samoja intonaatioita. Niihin viittaaminen on osoittautunut hankalaksi, koska ”poliittinen korrektius” kieltää määrittelemästä ”maahanmuuttokriittisiä” ”fasisteiksi”, tai ”natseiksi”. On hämmentävää, että he estottomasti käyttävät näitä nimityksiä muista ihmisistä!

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola rinnasti (25.7.2011) ylen radiohaastattelusta Jokelan koulusurman Breivikin tekoon.  Pekka – Eric Auvisella tiedettiin olleen natsihenkisiä ajatuksia, ”eikä hän niitä juurikaan peitellyt (IL 8.11.2007).” Jokelan ja Kauhavan surmien arvioissa on korostunut ajatus ”yksittäisestä teosta”. Laajin keskustelu ja poliittiset toimet ovat liittyneet aselain muutoksiin ikään kuin ratkaisuna näihin kompleksisiin poliittis–psykologisiin konfliktitilanteisiin. Pekka – Eric Auvisen tapauksessa haluttiin viitata hänen ”pettyneen nettirakkaudessaan”. Samoja teemoja on viljelty Eugen Scaumannin tapauksessa: ”Henkilökohtainen kriisi” ja ”pettymys rakkaudessa”, vaikka Kagaali oli jo 1903 turhautunut passiiviseen vastarintaan ja päättänyt siirtyä terrorismiin.

Useissa raporteissa ja kommenteissa on painotettu, että Breivikillä ”ei ole yhteyksiä Suomeen”. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero lausui Ylelle: ”Tanskassa ja Norjassa ja myös Ruotsissa tilanne on selvästi erilainen kuin Suomessa (24.7.2011). Näin ruokitaan ajatusta, että ”meidän maahanmuuttokriittiset” ovat ”parempia” kuin muualla, eivätkä ole yhteydessä heihin. ”Omat maahanmuuttokriittisemme” ovat tyytyneet kannanottoihin, kuten Homma ry:n Matias Turkkilan: "Hän (Breivik) valitsi toiminta tapansa niin pieleen kuin vain voi valita."  Ajatusmaailma on sama (HS 24.7.2011), menettely vain ”meni pieleen”. Tässä asettamuksessa aate voi olla ”puhdas”, mutta sen täytäntöön pano likainen. Ajattelun tasolla ikään kuin on kyse yhdestä, toiminnassa toisesta asiasta. Voi siis (ja tulee) herättää ohjelamallista vihaa, käyttää väkivaltapuhetta, formuloida aggression ideologiaa, osoittaa vihollinen, ”huono aines”, ”alhainen matelija”, ”reptiilin limainen alalaji”, ”ruotsalainen sosialidemokraatti”, mutta ei muka hyväksyä vihan purkautumista käytännön aktioksi. Aatetoverin joukkomurhan jälkeen Halla-aho tekee pilatukset: ”Tiedoksi, että en kadu mitään kirjoittamaani, enkä ota minkäänlaista vastuuta Breivikin teosta, ja aion jatkaa samalla linjalla, koska huono maahanmuutto on huonoa ja monikulttuurisuus hanurista Breivikin teosta riippumatta ja huolimatta.”

Sadan nuoren poliittisesti motivoitu joukkomurha likeisessä naapurimaassa ei aiheuta Halla-ahossa tarvetta poliittiseen arviointiin ja vastuun kantamiseen sanan yleisinhimillisessä mielessä, vaikka Halla-aho on kansanedustaja ja suuren puoleen ideologinen johtaja. Breivikin teko ei edusta hänelle vaaraa, joka pitäisi rauhan ja turvallisuuden vuoksi eliminoida. Hän ei pohdi, mistä tällainen väkivalta johtuu ja kuinka se voitaisiin estää. Se olisikin vaikeaa, koska hän ei ole osa ratkaisua, vaan osa ongelmaa. Hän ei tunne tapahtuman vuoksi surua ja ahdistusta, kuten useimmat muut. Hän ei osallistu surutyön rituaalien kautta ihmiskuntaan, joka tällaisen hirmuteon edessä pysähtyy, ateistit osallistuvat hartaushetkiin ja jakavat lähimmäistensä taakkoja, tasavaltalaiset itkevät yhdessä monarkin kanssa, porvarit tuntevat sosialistit veljikseen ja sisarikseen. Hän ei kertaa John Donnen sanoja: ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa; jos meri huuhtaisee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti, samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila, joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi; jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.